Olet täällä:   Etusivu > Kotalan historia

Kotalan historia

suolaaitta.jpg
 1700-luvun alussa rakennettu aitta
    

Jussi Korhonen:
Kotalassa sijaitsevan suola-aitan historiaa

Perimätiedon mukaan suola-aitta on rakennettu 1700-luvun alussa. Rakennus on siten Virtain vanhimpia rakennuksia tai eräiden jo edesmenneiden henkilöiden mielestä rakennus on Virtain vanhin. Suola-aitalla on ollut monta eri käyttötarkoitusta eri vuosisadoilla ja aittaa on siirretty useita eri kertoja paikasta toiseen. Alkujaan aitta on ollut Kotajärven (Multamäen) pihapiirissä. Kauppiaan (Mooses Nieminen) kauppavarastona aitta on ollut 1860-luvulta lähtien. Niemisen jälkeen v.1892 kauppiaina seurasivat Aapo Kotajärvi (aiemmin käytti sukunimeä Kotala) ja hänen jälkeensä Paavo Klementjeff (myöhemmin Kotiranta). Jossain vaiheessa aitta on ollut kauppiaan suolavarastona. Suola oli tärkeä kauppatavara aikanaan. Suola on "kyllästänyt" hirsiä. Raudasta tehdyt työkalut ruostuvat aitassa ilman suojakäsittelyä edelleen ja vallankin syksyllä hirret maistuvat suolalle, kun ilman kosteus on suuri.


Aitta sijaitsi varsin pitkään vanhan Virrat-Pihlajavesi -tien varrella. Tällä hetkellä aitta sijaitsee Niemi-Korhosentiellä Jussi ja Anneli Korhosen pihapiirin tuntumassa. Aitta on saanut v 2004 uuden kolminkertaisen pärekaton ja aitan yhdelle sivustalle on tehty pätkä vanhanajan riukuaitaa.

Aitan elinkaari jatkuu edelleen Kotalassa, Martti Kitusen syntymämaisemissa,nyt pienenä kotimuseona. Museossa on yli sata entisajan työkalua ja käyttö-esinettä. Monet esineet ovat nykyajan ihmiselle tuntemattomia, siksi niihin on laitettu tekstilappunen, jossa käyttötarkoitusta selvitetään. Esineistö on hankittu vuosikymmenten aikana kirpputoreilta ja antiikkiliikkeistä, myös kyläläiset ovat niitä lahjoittaneet. Lahjoitetuissa esineissä on lahjoittajan nimi ja lahjoitusvuosi. Vanhimmat esineet ovat 1700-luvulta mm. hyvin sirot niisinpyörät, joissa on merkintä ANNO 1758 LLS ja sepän tekemä vintilä vuodelta 1785 jossa kirjaimet EM. 1800-luvulta mainittakoon valtion tarkistusleimalla varustettu kauppiaan puinen nokkapuntari vuodelta 1844. Puntarissa on useita tarkistusvuosilukuja ja "kruunun" leimoja senaikaisten määräysten mukaisesti. Punottua hyväkuntoista tuohiköyttäkin on useampi metri.
Museoon voi tutustua ilmaiseksi kesäisin ottamalla yhteyttä Jussi tai Aneli Korhoseen.

 
    

Kotalan koskien historiaa

Kotalan kosket pysyivät luonnontilaisena aina 1890-luvulle saakka, kunnes suuret puutavarayhtiöt aloittivat puutavaraostot lähialueiden metsistä ja samalla puutavarauitot koskissa. Samaan aikaan J. C. Frenckell & Son suunnitteli uutta puuhiomatehdasta ja voimalaitosta Kituskosken alajuoksulle. Voimalaitosta varten kaivettiin 600 m pitkä, 6 m leveä ja 3 m syvä kaivanto Kitusjärvestä Kituskoskien ohi alajuoksulla sijaitsevaan kiviseinistä tehtyyn turpiinimonttuun. 1900-luvun alkupuolella tehdashankkeesta kuitenkin luovuttiin kokonaan.

Koskien perkaukset uittoa varten alkoivat 1890-luvulla, jolloin vähissä erissä, vuosikymmenien kuluessa, käsi- ja hevosvoimin kiviä siirrettiin kosken reunamille, että saatiin syntymään uittoränni koskiuoman keskelle. Uittoränniin tehtiin suurempiin mutkiin uittotukeista suisteet, jotta puut eivät olisi takertuneet reunamiin kiinni. Uitot Kotalan koskissa loppuivat kokonaan v. 1957.
 
    
 poika koskella.jpg     
Kituskoski v. 1995 ennen kunnostusta, taustalla näkyvät reunoille kasatut ja tukeista tehdyt suisteet.
Koskien kalataloudellinen kunnostushanke käynnistyi v.1983, jolloin Virtain kaupunki teki siitä aloitteen maa- ja metsätalousministeriölle. Alustava luonnos kunnostushankkeesta valmistui 1985 ja  lopullinen suunnitelma valmistui Pirkanmaan Ympäristökeskuksen ins. Tapio Meisalmen toimesta 1991. Vesioikeuden lupa saatiin 1994 ja hanke toteutettiin 1995. jolloin kosket "entisöitiin" ja luotiin edellytykset kalojen luontaiselle lisääntymiselle ja kasvamiselle.

Kun tarpeelliset istutukset oli saatu suoritettua v.1996,
Kotalan kosket vihittiin juhlavasti käyttöön arvovaltaisen vierasjoukon läsnä ollessa 14. kesäkuuta. Pirkanmaan maakuntajohtaja Jussi Niemi katkaisi sillalta kosken yli vedetyn sini-valkoisen nauhan ja näin oli alkanut uusi aikakausi Kotalan koskilla.
      

MARTTI KITUNEN (14.11.1747- 7.10.1833)
metsästäjä, karhunkaataja
Martti Kitunen on tunnetuin suomalainen karhunkaataja ja samalla myös alan pohjoismainen mestari, jonka tilille on perimätiedon mukaan kirjattu 198 aikuista karhua ja vielä suurempi määrä pentuja, joista ei pidetty edes lukua. Kitusen aikoina karhu oli kotieläinten pahin vihollinen ja sen surmaaminen oli palkittu uroteko, olipa kysymyksessä täysikasvuinen eläin tai pentu.

Lainaus teoksesta Maamme kirja, kirjoittanut Zacharias Topelius
Suomalaiset ovat aina pitäneet miehen työnä tappaa väkeviä petoja. Siksi ovat he pitäneet karhua suuressa kunniassa, niinkuin ainakin arvollista vastustajata, ja kun karhu kaadetaan, on metsästäjillä tapana viettää komeasti hänen peijaisiaan. Kuollutta karhua tervehdittiin vanhoissa lauluissa hellimmillä lempinimillä: metsän-kulta ja hopea, metsän-omena, metsän kaunis mesikämmen. Ja metsästäjät lauloivat pidoissa hänen syntyänsä, hänen urotöitänsä ja kunniallista kuolemaansa.

Kitusen maalla Wirtaassa, Pohjanmaan rajalla, oli eräällä talonpojalla kuusi poikaa. Viisi oli isoa ja voimakasta, jonka vuoksi ne seurasivat isäänsä työssä, mutta vanhin, jonka nimi oli Martti, oli lapsena pieni ja heikko. Hän sai olla omassa vallassaan, kulkea pysyy olalla metsässä ja ampua metsoja, teeriä ja pyitä, joita muut mielellään söivät. Tästä tottui Martti sukkelaksi, tarkkasilmäiseksi, vakavakätiseksi ja rohkeamieliseksi pyssymieheksi. Eräänä aamuna myöhään syksyllä, kun hän oli kuudentoista vuotias, kohtasi hän yhtäkkiä isän karhun polulla metsässä. Talviunelias karhu, joka ei ollenkaan pitänyt hoikkaa poikaa kunniassa, tuli karjuen kahdella jalalla häntä vastaan, juurikuin hän olisi mielinyt sanoa: pois tieltä poika-kääpiö. Tämä Marttia vihastutti. Hän ojensi tarkan luotipyssynsä, ja pysyy paukahti, – karhu hyppäsi, sydämessä haavoitettuna, kyllä kolme kyynärätä korkealle hirmuisesti karjuen, joka perästä hän kaatui kuolleena maahan. Nyt vasta peljästyi Martti ja kiipesi ylös puuhun; mutta karhu makasi siinä, mihin hän oli kaatunut, ja hengästyksissään juoksi poika taloon ilmoittamaan tapausta. Siellä ei tahtonut ensin kukaan uskoa häntä; kuitenkin sai hän isänsä hevosen ja reen. Suurella vaivalla vedätti hän raskaan otuksen metsästä kotiin, ja siitä päivästä asti kutsuttiin pientä Marttia ”urholliseksi pojaksi”.

Martti Kitunen tuli kohta siitä kuuluisaksi, että hän oli mestari-ampuja ja paras pyssyseppä kotitienoillaan. Hänen metsästyskeinoistaan tulisi kokonainen kirja. Kerran hiihti hän metsoin ampumakeinolla aina Keuruulle asti ja kuuli, että siellä Liukon korvessa oli karhuja. Oli maaliskuu. Martti otti kanssansa kaksi kumppania, ja eräs ukko oli oppaana. Mutta tie oli pitkä, ukko väsyi, kääntyi takasi ja nauroi sellaisille hupsuille, jotka ottivat nähdäkseen tarpeetonta vaivaa. Ei pitkältä tästä tulivat nämä kolme pyssymiestä karhun pesälle ja näkivät kolme aika isoa kontiota maata mötköttävän siinä. Heti pidettiin sotaneuvoa: jokainen mies otti karhun osalleen. Martti ampui yhden ja vielä seitsemän poikaa, kumppanit kaatoivat ne toiset, ja toisena päivänä vedettiin kymmenen kuollutta karhua Liukon taloon. Nytpä ei ukko enää nauranutkaan; hänen piti nyt täydellä todella Kitusen tietäjänä.

Karhu tavasti usein tervehtimään talonpoikain halmeita ja syömään niissä kypsyvää ruista. Martti tahtoi mielellään nähdä tätä karhun keinoa ja kiipesi eräänä kesä-iltana ylös pitkään petäjään halmeen vieressä. Karhu tulikin tapansa mukaan, nuuski ensin varovasti ympäriinsä, mutta ei löytänyt luulonalaisia jälkiä ja meni rukiin keskelle. Martti laskeusi alas puusta, hiipi hiljaa karhun jälessä ja lähätti kaksi kuulaa karhun selkään. Karjuen hyppäsi karhu ylös, Martti heittäysi maahan pitkäkseen, kontio juoksi hänen ylitsensä ilman pysähtymättä. Seuraavana päivänä löydettiin kontia pahasti haavoitettuna metsässä ja tuli pyytäjän saaliiksi.

Martti Kitunen ampui karhuja myös lavalta. Sellainen rakennetaan metsään likelle sitä paikkaa, jossa karhu on kaatanut jonkun lehmän, sillä kontio tulee mielellään kolmantena yönä takasi syömään paistiaan useina atrioina. Silloin asettaupi kaksi pyssymiestä vahtiin lavalle, kun kolmas kävelee pois tervapohjaisilla kengillä. Sillä karhu on niin viisas, että hän pitää luuloa kaikista askelista, jotka tulevat paikalle, mutta kun hän näkee muista askeleita menevän pois paikalta, luulee hän olevansa vaaratta. Ja sitte saapi hän kohta luotia turkkiinsa. Muutoin kantaa hän kuolleen lehmän suohon, kaivaa kuopan ja talleltaa paistinsa toiseen kertaan suossa.

Sota karhuja vastaan ei ollut suuritta vaarittaan, ja kolme kertaa haavoitettiin Kitunen pahasti. Ensimmäisellä kerralla löi karhu hänen kumoon lumihankeen ja puri häntä päähän, siksi että Kitunen sai veitsensä laukustaan ja surmasi sillä vihollisensa. Toisella kerralla kiipesi hän ylös puuhun, mutta karhu veti häntä jalasta ja pureskeli hänen jalkojansa. Siinä putosi Kitunen suoraan karhun selkään, tarttui turkkiin ja karjasi: marssi! Tästä säikähti karhu niin, että hän laukkasi ratsastajansa kanssa metsään, mutta Kitunen hyppäsi selästä maahan, ja muutamain hetkien perästä kaatui karhu veljein kuulista. Kolmannella kerralla ei ottanut Kitusen pyssy tulta, kun karhu hyökkäsi ulos pesästään. Kitunen löi häntä pyssyn perällä korvalle, mutta kun tästä ei ollut apua, pistä hän oikean kätensä karhun avonaiseen kurkkuun. Karhu puri käden pahaksi, mutta hätäytyi ja toiset pyytäjät ampuivat hänen.

Martti Kitunen ampui 74 vuoden vanhana viimeisen karhunsa Laukkaassa. Hän oli silloin kaatanut yhteensä 198 täysikasvuista karhua, paitsi niin monta karhunpoikaa, ettei hän niiden lukuakaan muistanut. Nyt jo niin vanhana, ettei hän enään nähnyt tarkkaan tähdätä, eli hän vielä 11 vuotta maanviljelijänä ja kalastajana hyvällä maatilallaan Wirtaassa ja kuoli vuonna 1833, liki 86 vuoden vanhana. Tämä mainio mestari-ampuja oli lempeäluontoinen, ilomielinen ja jumalinen mies, erinomaisen kohtuullinen ja työhön ahkera, kaikkien suosittu, jotka hänen tunsivat. Hän oli elänyt onnellisena 60 vuotta vaimonsa kanssa ja kiikutteli lastensa lastenlapsia juurikuin karhunpoikia polvillaan.

Kuva osottaa karhun pyytöä talvella. Koira on ajanut kaksi karhua pesästä, joka on oikealla puolella, ja toinen hyökäsee pyytäjäin päälle. Tässä tarvitaan ne omaisuudet, jotka tekivät Martti Kitusen mainioksi: tarkka silmä, vakaa käsi ja rohkea mieli.

Haettu osoitteesta http://fi.wikisource.org/wiki/Maamme_kirja:_87._Mestari-ampuja_Martti_Kitunen

Jälkipolville

Martti Kituselta on jäänyt jälkipolville yksi karhukivääri, joka on esillä Suomen Erämuseossa Riihimäellä. Myös hänen kaulassaan roikkunut taikakalu - karhun hammas - on tallella, se on hänen muistoaan vaalivan Korhosen sukuseuran hallussa.
Kukaan ei tiedä, miltä Martti Kitunen näytti - tuolta ajalta ei ole valokuvia. Virroilla Neste Kitusen Kievarin pihassa oleva Martti Kitusta esittävä patsas on taiteilijan näkemys hänestä. Perimätiedon mukaan Kitunen oli pienikasvuinen, patsas esittää häntä luonnollisessa koossaan. Patsaan on betonista tehnyt taiteilija Markku Kangasmäki. Hän asui Ruotsissa, mutta vietti kesät kesäasunnollaan Kotalassa. Myös Kitusen Kievarin alueella olevat karhu- ja ilvespatsas ovat hänen valmistamiaan
Virtain Perinnekylän talomuseosta löytyy myös Kitus-aiheista aineistoa.

Martti Kitunen on saanut myös oman nimikkokadun pääkaupunkiin, Kitusentie tuli Helsinkiin v. 1952.
 

Uhrikuusi

Martti Kitusella oli tapanaan ottaa kaatamansa karhun verta talteen ja uhrata sitä jumalille kotipihansa laidassa olevan uhrikuusen juurella.
N. 300-vuotias uhrikuusi kaadettiin keväällä 2001 juhlavin menoin Kotalassa. Puu jouduttiin kaatamaan, koska se oli laho ja ympäristölleen vaaraksi.
Komea kanto on katettu nähtävyydeksi vielä nykyiselläänkin olemassa olevan Kitusen talon pihapiirissä.
Puu lahjoitettiin oksineen päivineen Kotalan kyläyhdistykselle, joka on siitä sittemmin valmistanut pieniä karhuveistoksia ja matkamuistoja.
Virtain Kaupungintalon valtuustosalin seinälle on myös lahjoitettu uhrikuusesta valmistettu seinätaulu, johon on kiinnitetty vuosittain valittujen Virtain karhu- tittelin saajien nimilaatat.

Hautamuistomerkki Virtain Kirkon vieressä

Virtain Kirkon vieressä olevalla hautausmaalla on Martti Kitusen hautamuistokivi, joka on tuotu Kotalasta vuonna 1997.
Se on alkujaan Kitusen piha-aitan rappukivi, jolla siis Marttikin on aikanaan astunut.

Muistopatsas Vironkoskella

Martti Kitusen omaisten ja kyläläisten alotteesta pystytettiin 1936 kuulun karhunkaatajan muistoksi Yrjö Korhosen suunnittelema muistopatsas Kotalaan Vironkosken vehreaan rantamaisemaan.
Kitusen muistoa on vaalittu vuosittain Virroilla heinäkuussa pidettävillä Karhunpeijaiset- kotiseutujuhlilla.

« Edellinen  |   Ylös  |   Seuraava »
Sivu
Valikko
Uutiset

 

 

 

 

Sivu
Valikko
Uutiset

Powered by CMSimple | Template by CMSimple | Kirjaannu